Suomen nuorisolle
Me Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n vähäinen vielä elävien mailla viipyvä jälkijoukko ja jo viimeiseen iltahuutoonsa astuneet jääkäriveljemme lähdimme kuusi vuosikymmentä sitten kohti tuntematonta ja epävarmaa tulevaisuutta vieraaseen sotaa käyvään maahan ja sen armeijaan.
Päämääränämme oli taistella venäläistämisuhan alaiseksi joutunut isänmaamme itsenäiseksi, mihin alkaneen maailmansodan uskoimme antavan mahdollisuuden. Halusimme varjella Suomea kuolettavalta vaaralta, joka uhkasi murskata edellisiltä sukupolvilta perinnöksi saamamme oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen, yksilönvapauden ja kansallisen kulttuurin. Suomen kansa haluttiin sulattaa vieraaseen kansakuntaan. Päämäärämme saavuttamiseksi tarvitsimme sotilaskoulutuksen, johon meillä ei kotimaassamme ollut mahdollisuutta sotalaitoksemme tultua lakkautetuksi vuosisadan alussa. Miltei ylivoimaisilta tuntuvien vaikeuksien edessä oli apua haettava sieltä, mistä sitä oli saatavissa ja ainoaksi mahdollisuudeksi jäi tällöin Saksan keisarikunta. Sen armeijassa taistellen saimme sotilaskoulutuksemme.
Joukkoomme kuului miehiä Suomen kaikista maakunnista, sen jokaisesta puolueesta, molemmista kieliryhmistä ja yhteiskunnan kaikista kerroksista. Pataljoonamme riveissä seisoivat rinnakkain talonpoika ja torppari, insinööri ja työmies, rehtori ja koulupoika. Meitä yhdisti voimistuva usko isänmaamme vapautumiseen ja tahto taistella sen puolesta. Sen varassa teimme päätöksen lähteä Saksaan. Se antoi meille voimaa matkatessamme yli Pohjanlahden, halki Lapin erämaiden Holsteinin nummille. Missen rämeille, Riianlahden taisteluhautoihin ja Libaun harjoituskentille. Usko isänmaamme vapautumiseen piti joukkomme koossa silloinkin, kun tulevaisuus näytti lohduttoman synkältä. Vuosien poissaolo kotimaasta, olosuhteiden ankeus ja jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta pyrkivät masentamaan mielemme. Usko asiamme oikeuteen antoi meille voiman kestää koettelemukset.
Palatessamme Suomeen tiesimme päämäärämme olevan käsiemme ulottuvilla. Syvä ja katkera oli kuitenkin pettymyksemme, kun suureksi yllätykseksemme jouduimme taistelemaan omia maanmiehiämme vastaan. Valitimme sitä silloin, ja valitamme sitä vieläkin. Käsityksemme on kuitenkin ollut ja on yhä edelleen, että vuoden 1918 vapaussota oli ainutkertainen mahdollisuus vapauttaa Suomi vieraista joukoista ja varmistaa sen itsenäisyys ja vapaa maa ja ettei tällaista tilaisuutta enää myöhemmin olisi tullut.
Vain harvalla meistä lienee ollut sotilasura mielessään lähtiessämme Saksaan. Sodan jälkeen palasivat monet siviilielämään ja hajaantuivat eri tehtäviin yhteiskunnassa. Huomattavalle osalle meistä tuli kuitenkin palvelu Suomen armeijassa elämäntehtäväksi. Saimme olla luomassa ja kehittämässä itsenäisen Suomen puolustusvoimia.
Syksyllä 1939 ne joutuivat hirvittävään tulikokeeseen, ja silloin palasivat armeijaan nekin meistä, jotka välillä olivat siirtyneet siviilielämään. Seuraavat vuodet olivat taistelujen aikaa. Palvelimme puolustusvoimissa erilaisissa tehtävissä kenraaleista rivimiehiin saakka. Jälleen oli ainoana päämääränämme itsenäinen ja vapaa Suomi. Yhdessä kaikkien Suomen miesten ja naisten kanssa halusimme täyttää velvollisuutemme sillä paikalla, joka kullekin meistä oli osoitettu. Tiedämme, ettei taistelumme ollut turha. Suomi selviytyi toisen maailmansodan myrskyistä kolhittuna ja silvottuna, mutta itsenäisyytensä säilyttäneenä.
Perinnöksi teille, Suomen nykyinen nuoriso ja sen tulevat sukupolvet, haluamme jättää sen, mitä pidämme arvokkaimpana:
- luottamuksen Suomen tulevaisuuteen itsenäisenä ja vapaana valtiona,
- horjumattoman uskon tämän asian oikeutukseen ja sen voittoon silloinkin, kun kaikki näyttää toivottomalta,
- tahdon ja uskalluksen taistella kaikissa tilanteissa näiden päämääriemme puolesta.
25.2.1975
Suomen Jääkärit