Jääkärit Puolustusvoimissa

Vapaussodan jälkeen jääkäreille tarjoutui mahdollisuus vapaasti valita jääminen sotapalvelukseen tai siirtyminen siviilielämään. Hyvin monet erosivat palveluksesta 11.2.1919 heti sen jälkeen, kun Libaussa allekirjoitetun sitoumuksen määräämä palvelusaika oli päättynyt. Vuoden 1921 alussa niistä noin 1500 jääkäristä, jotka olivat Suomessa, 666 oli puolustusvoimien tai rajavartiolaitoksen palveluksessa.

Suojeluskuntajärjestössä palveli 63 jääkäriä. Nuoren armeijan upseeriston sisäinen eripuraisuus oli alkanut vapaussodan aikana jääkäreiden ja Venäjän armeijassa palvelleiden upseereiden välillä. Monet entiset tsaarinupseerit sijoittuivat sotilasarvonsa johdosta jääkäreiden esimiehiksi. Tätä jääkärit eivät voineet hyväksyä. Jääkärit katsoivat entisten tsaarinupseerien iän ja Venäjän armeijaan perustuvien kokemusten tekevän näistä upseereista kykenemättömiä kehittämään Suomen puolustuslaitosta.
Sotaväen päällikkönä vuosina 1918–26 toiminut kenraaliluutnantti Karl Wilkama joutui asemansa johdosta jääkäreiden arvostelun kohteeksi, vaikka hän nautti myös jääkäreiden arvonantoa. Kiista päättyi siihen, että kenraalimajuri Aarne Sihvo määrättiin vuonna 1926 sotaväen väliaikaiseksi ja vuonna 1928 vakinaiseksi päälliköksi.

Vuosi 1926 oli sekä jääkäreiden että koko Suomen armeijan historiassa merkittävä, koska silloin päättyi jääkäriupseereiden ja entisten tsaarinupseereiden kahdeksan vuotta kestänyt valtataistelu. Seuraavien 33 vuoden aikana puolustusvoimien rauhanajan korkeimmassa upseerin tehtävässä sotaväen päällikkönä.

Sotaväen päällikkönä tai puolustusvoimain komentajana toimineet jääkäriupseerit

Jääkärien jatkokoulutus

Lukuisten jääkäriupseerien ja -aliupseerien yleissivistävä koulutus oli jäänyt kesken tai oli muuten puutteellinen. Kansakoulutodistus puuttui 366 jääkäriltä. Vapaussodan jälkeen moni jääkäri opiskeli omatoimisesti. Vuonna 1921 perustettu Jääkäriliitto ryhtyi vuonna 1923 järjestämään jääkäreille koulutusmahdollisuuksia keskikoulun ja oppikoulun ylimpien luokkien kursseilla.

Akateemisen loppututkinnon suoritti 41 jääkäriä, joista osa jäi puolustusvoimien palvelukseen.

Jääkäriupseerien ja -aliupseerien jatkokoulutus armeijassa tuli ajankohtaiseksi olosuhteiden vakiinnuttua. Vuonna 1919 aloittivat majuri Gunnar Heinrichs sekä kapteenit Heikki Kekoni ja Armas-Eino Martola opiskelun Ranskan sotakorkeakoulussa. Yhteensä 26 jääkäriupseeria opiskeli ulkomaisissa sotakorkeakouluissa Ranskassa, Saksassa, Ruotsissa ja Italiassa.

Jääkärit olivat vaikuttamassa Suomen Sotakorkeakoulun perustamiseen vuonna 1924.Sotakorkeakoulussa suoritti yhteensä 73 jääkäriupseeria yleisen tai sotateknillisen osaston kurssin. Jääkäriupseerit saivat jatkokoulutusta myös muilla kursseilla.

Jääkärialiupseereille järjestettiin vuonna 1921 Kadettikoulussa neljä kuukautta kestänyt aktiiviupseerikurssi. Pääosa sen 54 oppilaasta ylennettiin kurssin jälkeen vänrikeiksi.

Reserviupseerikurssin suoritti 78 jääkäriä. Heistä suurin osa oli kanta-aliupseereita, jotka jäivät kurssin jälkeen palvelukseen edelleen aliupseereina.

Jääkärialiupseerit saivat jatkokoulutusta myös monilla oman erikoisalansa kursseilla. Nämä eivät kuitenkaan vaikuttaneet heidän ylennyksiinsä, sillä jääkärialiupseerien valtaosa oli saavuttanut silloisen korkeimman aliupseerin, vääpelin, arvon jo vuonna 1918.

Jääkäriupseereiden ja -aliupseereiden jatkokoulutus oli varsin tehokasta. He suorittivat yhteensä 860 erilaista kurssia ja tutkintoa.

Puolutusvoimien kouluttajina

Jääkärien ratkaiseva työ itsenäisen Suomen armeijan varusmiesten ja kantahenkilökunnan kouluttajina jatkui vapaussodan jälkeen. Erityisesti reserviupseerien koulutus oli jääkäreiden varassa. Reserviupseerikoulutuksen vakiinnuttua sen 1. kurssin johtajana oli Haminassa 1.3.1920 lähtien jääkärikapteeni Kosti Sundberg. Tämän jälkeen oli Reserviupseerikoulun johto 13 vuotta jääkäreiden hallussa. Johtajina olivat everstiluutnantit Taavetti Laatikainen ja Auno Kaila sekä eversti Viljo Kauppila. Ennen talvisotaa ehdittiin kouluttaa noin 15 000 reserviupseeria. Jääkäreiden koulutustyön tulokset näkyivät suomalaisen reserviupseeriston loistavana panoksena talvi- ja jatkosodassa.

Tammikuussa 1919 toimintansa aloittaneen Kadettikoulun opettajakunnassa oli aluksi lähinnä vanhoja Haminan kadettikoulun käyneitä upseereita. Kadettikomppanian päälliköinä oli kuitenkin jääkäreitä, esimerkiksi majuri Ruben Lagus. Ensimmäisenä jääkäriupseerina Kadettikoulun johtajana oli everstiluutnantti Heikki Nurmio vuodesta 1925 lähtien. Häntä seurasi eversti Taavetti Laatikainen. Eversti Into Salmio oli viimeinen Kadettikoulun johtajana toiminut jääkäriupseeri.

Vuonna 1924 toimintansa aloittanut Sotakorkeakoulu oli jääkäreiden johdossa. Sotakorkeakoulun tavoitteet ja opetussuunnitelman laati vuonna 1921 Ranskan sotakorkeakoulusta valmistunut majuri Armas-Eino Martola. Ensimmäisenä johtajana oli Venäjällä koulutuksensa saanut tykistöspesialisti eversti Vilho Petter Nenonen. Seuraavat johtajat olivat sotavuosiin asti jääkäreitä.

Sotilasopetuslaitosten merkitys oli erittäin suuri suomalaisen sotataidon kehittämisessä. Jääkärit olivat keskeisesti mukana tässä kehittämistyössä, jonka seurauksena syntyi suomalaisiin oloihin soveltuva taktiikka ja taistelutekniikka. Opetusmenetelmissä otettiin 1920-luvun puolesta välistä lähtien yhä enemmän huomioon psykologiset ja pedagogiset näkökohdat.
Puolustusvoimien palveluksessa olleiden jääkärialiupseerien määrä väheni vapaussodan jälkeen nopeasti. Pienestä lukumäärästään huolimatta jääkärivääpelit olivat 1920- ja 1930-luvuilla merkittävä henkilöstöryhmä. He olivat nuorten upseerien neuvonantajia ja nuorempien aliupseerien esikuvia.

Puolutusvoimien kehittäjinä

Vapaussodan jälkeisinä vuosina puolustusvoimat siirtyivät yhä enemmän jääkärijohtoiseksi. Kenraalimajuri Aarne Sihvo nimitettiin sotaväen päälliköksi vuonna 1926. Yleisesikunnan päällikön paikalla oli ensimmäisenä jääkärinä eversti Erik Heinrichs vuosina 1925–1926, kenraalimajuri Martti Wallenius vuosina 1925–1930 ja kenraaliluutnantti Lennart Oesch vuosina 1930–1940.

Maavoimien rauhan ajan joukoista 2. ja 3. Divisioona siirtyivät vuonna 1925 ja 1. Divisioona vuonna 1929 jääkäreiden johtoon. Joukko- osastojen komentajat olivat suureksi osaksi jääkäriupseereita. Suojeluskuntajärjestö oli tasavallan presidentin alainen ja kuului sotaväen tavoin valtakunnan puolustusvoimiin.

Suojeluskunnat siirtyivät jääkärien johtoon vuonna 1921, jolloin suojeluskuntain päälliköksi nimitettiin silloinen everstiluutnantti Lauri Malmberg. Hän oli tässä tehtävässä syksyyn 1944 asti, jolloin järjestö lakkautettiin valvontakomission määräyksestä. Hänen kaikki esikuntapäällikkönsä olivat jääkäreitä. Suojeluskuntajärjestössä oli vakinaisessa palveluksessa samanaikaisesti enimmillään yli 100 ja vielä vuoden 1939 alussa 85 jääkäriä. Sadat siviiliammattiinsa palanneet jääkärit toimivat aktiivisesti suojeluskunnissa paikallispäällikköinä ja kouluttajina

Puolustusministeriössä oli useita jääkäreitä tärkeissä tehtävissä. Sotaministeriössä jo vuodesta 1918 lähtien luutnanttina palvellut Oiva Olenius nimitettiin keskusosaston päälliköksi ja samalla kansliapäälliköksi everstiluutnanttina vuonna 1926 ja puolustusministeriön kansliapäälliköksi vuonna 1938. Hän oli tässä tehtävässä vuoteen 1955 asti, jolloin hän siirtyi eläkkeelle jalkaväenkenraalina.

Sisäasiainministeriön alaisen rajavartiolaitoksen kehittämisessä ja eritasoisissa tehtävissä oli runsaasti jääkäriupseereita ja -aliupseereita. Vuonna 1935 rajavartiolaitoksen päälliköksi nimitettiin eversti Viljo Tuompo. Hän oli tässä tehtävässä vuoteen 1945 asti, joskin hän toimi jatkosodan aikana komentoesikunnan päällikkönä.

Jääkäreillä oli tärkeä osa vuosina 1923–26 toimineessa puolustusrevisionissa. Komitea teki yksityiskohtaiset ja monessa suhteessa kaukonäköiset esitykset puolustusvoimien kehittämiseksi. Komitean puheenjohtajana oli jääkäri, rehtori Eirik Hornborg ja kahdeksasta jäsenestä kolme oli jääkäreitä.

Jääkäreiden merkitys puolustusvoimien kehittämisessä oli ratkaiseva läpi koko puolustusvoimien. Vuoden 1939 alussa 58 everstistä 40 oli jääkäriä. Jääkärikapteeneilla oli merkittävä osa käytännön johtamistoiminnassa ja sen kehittämisessä. Heitä oli vuoden 1939 alussa palveluksessa 124 monissa eri tehtävissä. Kyseisenä vuonna oli palveluksessa yhteensä 385 jääkäriä. Heistä 14 oli kenraaleja.

Meri- ja ilmavoimat

Suomen rannikkopuolustuksen ja myöhemmin koko meripuolustuksen kehittämisestä vastasi vuodesta 1924 lähtien silloinen everstiluutnantti, sittemmin kenraaliluutnantti Väinö Valve. Hän oli alun perin kenttätykistöupseeri. Hänet määrättiin vuonna 1924 rannikkotykistön ja myöhemmin rannikkopuolustuksen sekä meripuolustuksen komentajaksi. Vuosina 1933–1946 hän toimi merivoimien komentajana.

Varsinaisia meriupseereita oli jääkäreissä hyvin vähän, sillä Jääkäripataljoona 27:ssä ei annettu merisotakoulutusta. Osa jääkäreistä oli saanut ennen jääkäriaikaansa merenkulkukoulutuksen kauppalaivastossa. Jääkäriupseereista komentaja Kauko Ikonen toimi vuosina 1930–1936 Rannikkolaivaston komentajana. Kommodori Väinö Miettinen toimi vuosina 1930–1951 Merivartiolaitoksen päällikkönä.

Meripuolustuksen kehittämisen kannalta oli tärkeintä uuden aluskaluston rakentaminen ja rannikkopuolustuksen modernisointi. Vuonna 1927 säädetyn laivastolain perusteella hankittiin kaksi panssarilaivaa, neljä sukellusvenettä, neljä moottoritorpedovenettä ja koululaiva Suomen Joutsen. Kenraalimajuri Valve pyrki merivoimien komentajana ja vuodesta 1938 lähtien myös puolustusneuvoston jäsenenä edelleen kehittämään meripuolustusta.

Jääkäreiden osallistumista ilmavoimien kehittämiseen rajoitti aluksi se, että vain yksi jääkäri, Bertel Mårtenson, oli saanut Saksassa lentokoulutuksen. Hän erosi armeijan palveluksesta majurina vuonna 1927. Vapaussodan jälkeen 9 jääkäriä suoritti ilmavoimien ohjaajan ja 13 tähystäjän tutkinnon. Jääkäriupseerit olivat ilmavoimien ylimmässä johdossa lähes 20 vuotta. Eversti Väinö Vuori, alkuperäiseltä koulutukseltaan jalkaväkimies, oli ilmavoimien esikuntapäällikkönä vuosina 1924–1926 ja komentajana vuosina 1926–1932. Hänen seuraajakseen ilmavoimien komentajaksi määrättiin eversti Jarl Lundqvist, joka oli aikaisemmin palvellut kenttätykistössä. Hän oli kenraaliluutnanttina ilmavoimien komentajana vuoteen 1945 asti, jolloin hän siirtyi puolustusvoimain komentajaksi.

Sodanjälkeinen aika

Jatkosodan päättymisen jälkeen puolustusvoimien palveluksessa olleiden jääkärien määrä väheni nopeasti. Reservistä kutsutut ja vapaaehtoisina palveluksessa olleet kotiutettiin. Monet erosivat vapaaehtoisesti vakinaisesta palveluksesta. Syksyn 1944 aikana erosi palveluksesta viisi jääkärikenraalia, vuonna 1946 12 ja vielä seuraavana vuonna 6. Osa jääkäreistä jatkoi palvelustaan. Puolustusvoimain komentajana oli vuonna 1945 jalkaväenkenraali Erik Heinrichs. Hän sai kehotuksen erota asekätkentäjutun seurauksena. Häntä seurasivat puolustusvoimain komentajana edelleen jääkärit, kenraaliluutnantti Jarl Lundqvist vuosina 1945–1946, jalkaväenkenraali Aarne Sihvo vuosina 1946–1953 ja jalkaväenkenraali Kaarlo Heiskanen vuosina 1953–1959.

Jalkaväenkenraali Viktor Alonzo Sundman oli viimeinen jääkäriupseeri yleisesikunnan päällikkönä. Hän erosi palveluksesta täysinpalvelleena vuonna 1955. Samana vuonna lähti eläkkeelle puolustusministeriön kansliapäällikkö jalkaväenkenraali Oiva Olenius. Kenraalimajuri Erkki Raappana oli rajavartiolaitoksen päällikkönä vuosina 1945–49. Hänen seuraajansa kenraaliluutnantti Albert Puroma toimi tässä tehtävässä vuoteen 1956 asti.

Puolustusvoimien palveluksessa oli vuoden 1945 alussa 166 jääkäriä upseereina, aliupseereina tai siviilitehtävissä. Määrä pieneni vuoden 1950 alkuun mennessä 53:een ja vuoteen 1955 mennessä 20:een. Viimeisenä jääkärinä siirtyi täysinpalvelleena eläkkeelle jalkaväenkenraali Kaarlo Heiskanen puolustusvoimain komentajan virasta vuonna 1959. Vastuu Suomen sotilaallisesta maanpuolustuksesta oli siirtynyt sukupolvelle, jonka jääkärit olivat itsenäisessä Suomessa kasvattaneet.