Lockstedtin koulutusjoukko

Vuoden 1915 elo-syyskuun vaihteessa suomalaisten vapaaehtoisten oikeudellinen asema muuttui. Heistä tuli Saksan armeijan sotilaita. Heiltä ei vaadittu kuitenkaan sotilasvalaa. Sen sijaan heidän tuli tehdä sitoumus palvella Saksaa kaikkialla ja kaikin voimin. Venäjän ja Suomen lakien kannalta vapaaehtoiset syyllistyivät maanpetokseen.

Syyskuusta 1915 toukokuuhun 1916 suomalaisesta vapaaehtoisjoukosta käytettiin nimeä Ausbildungstruppe Lockstedt eli Lockstedtin koulutusjoukko. Sen kokoonpano muodostettiin siten, että voitaisiin kouluttaa johto- ja runkohenkilöstö mahdollisimman monelle tulevan Suomen armeijan aselajille. Aluksi siinä oli kaksi kiväärikomppaniaa, konekiväärikomppania ja pioneerikomppania. Miesmäärän kasvaessa osastoon perustettiin lisää kaksi kiväärikomppaniaa ja kenttätykkijaos.

Koulutuksesta vastasivat saksalaiset upseerit ja aliupseerit. Alokaskoulutuksessa pääpaino oli sisäpalveluksella ja sulkeisjärjestyksen harjoittelulla. Myöhemmin keskityttiin ampuma- ja taistelukoulutukseen. Saksan kieli oli monelle erittäin työläs oppiaine. Koulutuksessa suomalaiset totutettiin pikkutarkkaan preussilaiseen kuriin. Koulutus oli kovaa, monipuolista ja tehokasta. Siinä pyrittiin ottamaan huomioon viimeisimmätkin sotakokemukset. Osa suomalaisista sai myös johtajakoulutusta.

Lockstedter Lager

Syksystä 1915 lähtien tulleiden alokkaiden saksan kielen taito oli monesti lähes olematon ja useat eivät koskaan oppineet edes tyydyttävästi tätä heille outoa kieltä. Tästä syystä käytettiin kouluttajina ja alijohtajina saksalaisten upseerien ja aliupseerien ohella myös suomalaisia. Heitä varten perustettiin saksalaisista sotilasarvoista poikkeavat omat sotilasarvot. Ylimpiin sotilasarvoihin nimitetyistä pääjoukkueenjohtaja oli pataljoonan komentajan ja ylijoukkueenjohtaja komppanian päällikön lähin suomalainen avustaja.

Pääjoukkueenjohtajaksi ylennettiin Erik Jernström, joka hoiti tehtävää pataljoonan hajottamiseen asti. Kaikkiaan ylennettiin pataljoonan olemassaolon aikana ylijoukkueenjohtajiksi 19, joukkueenjohtajiksi 46, ryhmänjohtajiksi 196 ja ryhmän varajohtajiksi 274 suomalaista.

Suomalaiset saivat poikkeuksellisen hyvän koulutuksen verrattuna saksalaisiin, jotka jouduttiin lähettämään rintamalle usein vain lyhyen koulutuksen jälkeen. Saksalaiset esimiehet olivat hyvin tyytyväisiä suomalaisten saavuttamiin koulutustuloksiin. Erityisesti suomalaisten ampumataito, marssikyky ja urheilusuoritukset herättivät kunnioitusta.

Jääkärien elämän varjopuoliin kuuluivat heikot majoitusolot, suomalaisille outo ja useimmiten riittämätön ruoka sekä päivärahojen niukkuudesta johtuva alituinen rahapula. Pahinta oli kuitenkin koti-ikävä sekä epävarmuus niin omasta kuin Suomenkin kohtalosta. Puutteita ja murheita lievitti Holsteinin väestön ystävällinen suhtautuminen suomalaisiin.

Koulutuksen edistyessä jääkäreiden vapaa-aikaa lisättiin. Useimmiten vapaa-aika vietettiin Lockstedtin leirialueella tai sen ympäristössä. Suosituin illanviettopaikka oli Café Schütt, jonka antimista jääkärit nauttivat, mikäli rahaa oli käytettävissä. Suomalaisen jääkärijoukon upseeri- ja aliupseeriarvot Saksassa:

• Hauptzugführer, pääjoukkueenjohtaja
• Oberzugführer, ylijoukkueenjohtaja
• Zugführer, joukkueenjohtaja
• Gruppenführer, ryhmänjohtaja
• Hilfsgruppenführer, ryhmän varajohtaja

Jääkäripataljoona itärintamalla 12.6.1916–13.12.1916

Majuri Bayer sai vuoden 1915 lopulla Saksassa vierailleelta suomalaiselta ulkomaanvaltuuskunnalta sekä Saksan sotaministeriöltä luvan hankkia suomalaiselle joukolleen rintamakokemusta.

Liikekannallepanon yhteydessä suomalainen vapaaehtoisjoukko sai 9.5.1916 nimekseen Königlich Preussisches Jägerbataillon Nr 27 eli Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Pataljoona lähti Lockstedtista Saksan itärintamalle kolmella junalla toukokuun lopussa. Sen vahvuus oli 203 saksalaista ja 1254 suomalaista.

Pataljoona marssi 11.–12.6.1916 etulinjaan Riianlahden rintamalle. Se sai vastuulleen Misse- joen varrella olleen noin neljän kilometrin levyisen soisen alueen. Jääkärien rintamapalvelus Misse-joen (Misa) varrella oli lähinnä vartiopalvelusta ja asemien linnoittamista. Partiointi välimaastossa johti ajoittain kahakointiin venäläisten kanssa. Vihollisen tykistö tulitti usein suomalaisten asemia.

Heinäkuussa kaksi pataljoonan yksikköä joutui taisteluun pataljoonan pääosien vastuualueen ulkopuolella. Tykistöjaos osallistui venäläisten hyökkäyksen torjuntaan Ekkau-Kekkaun (Jecava-Kekava) kaistalla ja Pioneerikomppania saksalaiselle jääkäripataljoonalle alistettuna Schmardenin (Smarde) kaistalla tehtyyn hyökkäykseen. Sekä tykkimiehet että pioneerit saivat saksalaisilta esimiehiltään runsaasti tunnustusta suorituksistaan taistelukentällä.

Elokuun lopulla pataljoona siirrettiin Riianlahden rantakaistalle Dumben (Klapkalnciems) alueelle. Täällä maasto oli kuivaa ja maisemat kauniita, mutta vihollisen toiminta aktiivisempaa, mikä aiheutti tappioita. Dumben lähellä olevaan Klapkalnciemsin saksalaiseen sotilashautaan on haudattu viisi alueen taisteluissa kaatunutta suomalaista jääkäriä.

Joulu 1916 ja Aa-joen (Lielupe) taistelu

Syyskuun lopulla pataljoonassa esiintyi tyytymättömyyttä, joka johtui raskaasta palveluksesta, huollon puutteellisuudesta ja epävarmuudesta omasta tulevaisuudesta. Myös esimies-alainen -ongelmia esiintyi. Vaikka ongelma saatiin päällystön maltillisin keinoin ohi verrattain pian, jouduttiin useita jääkäreitä rankaisemaan ja osa lähetettiin työleirille.

Pataljoona luovutti joulukuussa 1916 rintamavastuun saksalaisille ja vietti joulun Libaussa. Se joutui kuitenkin jo kolmen viikon jälkeen uudelleen rintamalle torjumaan venäläisten Aa-joella (Lielupe) aloittamaa hyökkäystä. Kova pakkanen lamautti lopulta kaiken taistelutoiminnan. Tammikuussa 1917 majuri Bayer luovutti pataljoonankomentajan tehtävät kapteeni Julius Knathsille.

Pataljoona irrotettiin rintamalta Libauhun 25.3.1917. Se oli saanut siihen mennessä verrattain paljon sotakokemusta, mutta kärsinyt myös tappioita. Suomalaisista 11 oli kaatunut, yksi haavoittunut kuolettavasti ja yksi kadonnut. Yhteensa 49 jääkäriä haavoittui. Pahemmin olivat jääkäreiden rivejä harventaneet erilaiset sairaudet, joiden puhkeamiseen huollon puutteellisuudella ja epäterveellisellä olosuhteilla oli osuutensa. Rintamalla palvelleista 15 menehtyi tauteihin, useimmiten tuberkuloosiin. Kaikki Kuurinmaalla kaatuneet tai sairaaloissa kuolleet jääkärit haudattiin nykyisen Latvian alueelle. Pääosa haudoista on löydetty ja osin kunnostettu.

Jääkäripataljoona Libaussa 25.3.1917–13.2.1918

Meren rannalla oleva rauhan ajan varuskunta-, kylpylä- ja turistikaupunki Libau (Liepaja) tarjosi hyvät koulutusmahdollisuudet, koska siellä olivat laajat harjoituskentät, ampumaradat, linnoituslaitteet ja sotasatama. Vanhat venäläiset kasarmit olivat kuitenkin epätyydyttäviä, syöpäläiset vaivasivat, vaatetustilanne oli heikko ja ruoka riittämätöntä. Tuberkuloositapauksia oli runsaasti. Keskikesällä joukossa riehui malaria ja punatautiepidemia. Potilaiden hoivaajina ja henkisenä tukena suomalaiset sairaanhoitajattaret Ruth Munck ja Saara Rampanen tekivät suuriarvoista työtä.

Libaussa pataljoonaan perustettiin toinen konekiväärikomppania, ratsuosasto ja tiedonanto-osasto. Kapteeni Julius Knahts luovutti pataljoonankomentajan tehtävät 29.9.1917 kapteeni Eduard Ausfeldtille, josta tuli pataljoonan viimeinen komentaja. Upseerien ja vääpeleiden tehtävät siirtyivät suomalaisten vastuulle.

Odoteltaessa paluuta kotimaahan jääkäreille annettiin jatkokoulutusta. Jokaiselle rivimiehellekin pyrittiin antamaan aliupseerikoulutus. Osa sai Polangan (Polanga) erikoiskurssilla hävitys-, sabotaasi- ja sissikoulutuksen. Jääkäreitä koulutettiin myös moottoripyöräläheteiksi, auton ja moottoriveneen kuljettajiksi, rautatiepalvelukseen ja erilaisiin huollon tehtäviin. Yksi sai lentäjäkoulutuksen.

Libaussa olon aikana jääkärit laativat suomenkielisen komentosanaston. Mittavin aikaansaannos oli yli 1500-sivuinen Suomalainen sotilaskäsikirja. Tämän suomalaisen sotilasammattikirjallisuuden perusteoksen laati Oberzugführer Armas Ståhlbergin johtama työryhmä. Hilfsgruppenführer Heikki Nurmio sanoitti Libaussa Jääkärimarssin, jonka Jean Sibelius sävelsi. Marssilla oli suuri merkitys jääkäreiden yhteenkuuluvuuden kannalta.

Jääkärit pataljoonan ulkopuolella

Jääkäripataljoona 27:n lähtiessä toukokuussa 1916 rintamalle pataljoonan täydennysosasto jäi Lockstedtiin.

Saksan armeijaan kuului vuosina 1916–17 kolmaskin suomalainen joukko Jääkäripataljoona 27:n ja sen täydennysosaston lisäksi. Se oli Altona- Bahrenfeldin tykistövarikon työkomennuskunta. Sinne lähetettiin joulukuusta 1916 lähtien jääkäreitä, jotka olivat syyllistyneet vakaviin rikkomuksiin sotilaskuria vastaan. Rangaistusta suorittamaan Bahrenfeldiin lähetettiin yhteensä 224 jääkäriä, jotka joutuivat elämään pakkotyön luonteisissa olosuhteissa. Pääosa vapautettiin elokuussa 1917.

Sotapalvelukseen soveltumattomat jääkärit sijoitettiin työvoimapulaa potevan Saksan siviilityöpaikkoihin, pääasiassa teollisuuden palvelukseen. Kaikkiaan lähetettiin tai päästettiin siviilitöihin 512 jääkäriä, joista 32 palasi pataljoonaan.
Viimeisiin lomautuksiin liittyi tuhoisa junaonnettomuus. Osnabrückin lähellä tapahtuneessa junien yhteenajossa 16.1.1918 saivat surmansa kuljetuksen johtaja, Gruppenführer Alfons Arlander ja 11 työlomalle päästettyä jääkäriä.

Saksan ulkopuolella jääkäreitä liikkui paitsi värväreinä myös tiedustelutehtävissä ja sabotööreinä eli ”pommareina”. Heidän merkittävin saavutuksensa oli venäläisten Kilpisjärvelle kokoaman suuren sotatarvikevaraston tuhoaminen kesällä 1916.

Kaikkiaan 19 värväys-, tiedustelu- tai sabotaasiretkillä ollutta pfadfinderiä ja jääkäriä joutui Suomessa venäläisten vangiksi. Heistä 13 päätyi Pietariin Spalernajan vankilaan, jonne kertyi myös 60 suomalaista siviilimiesaktivistia. Oikeudenkäynti näitä ”kalterijääkäreitä” vastaan oli kesken Venäjän maaliskuun 1917 vallankumouksen puhjetessa, jolloin vangitut vapautuivat.

Jääkäreiden kotiinpaluu 1917-1918

Syksyllä 1917 jääkäreiden ensimmäiset etukomennuskunnat lähtivät aselasteineen Suomeen. Ensimmäiseen etukomennuskuntaan kuului kahdeksan jääkäriä. Se sijoitettiin saksalaisten englantilaisilta kaappaamaan Equity-nimiseen rahtilaivaan, jonka päällikkönä oli yliluutnantti Gustav Petzold. Laivassa ollut lasti purettiin loka-marraskuun vaihteessa Vaasan ja Pietarsaaren edustan saarille. Toinen Equityn retki epäonnistui. Vain jääkärit saatiin maihin.

Equityn retkien välillä saapui kahdeksan jääkäriä saksalaisella sukellusveneellä UC 57:llä Loviisan edustalle. Mukana oli aseita ja räjähdysaineita. Paluumatkalla sukellusvene tuhoutui.

Edellisten komennuskuntien lisäksi Suomeen lähetettiin loppuvuonna 1917 ja vuoden 1918 alussa myös muita pieniä jääkäriryhmiä.

Suomen julistauduttua itsenäiseksi 6.12.1917 oli jääkäreiden paluuhetki koittanut. Saksalaiset viivyttivät paluuta, jotteivät Venäjän ja Saksan välillä Brest-Litovskissa käynnissä olleet rauhanneuvottelut olisi vaarantuneet. Tilanne selkiintyi sekä Venäjän bolshevikkihallituksen että Saksan tunnustettua Suomen itsenäisyyden. Nyt ei jääkäreiden paluuta voitu pitää Venäjälle vihamielisenä tekona.

Saksan sotaministeriö käski 5.2.1918 hajottaa Jääkäripataljoona 27:n. Hajoituspäiväksi määrättiin 13.2. Uudeksi esimiehekseen jääkärit saivat suomalaisen everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin, joka saapui Libauhun Suomen hallituksen valtuutettuna. Jääkärit allekirjoittivat sitoumuksen palvella Suomen armeijassa vähintään vuoden ajan ja he saivat suomalaiset sotilasarvot. Helmikuun 11. päivänä ylennettiin 1130 jääkäriä suomalaisiin sotilasarvoihin. Itsenäisen Suomen armeija oli saanut palvelukseensa tulevia tapahtumia ajatellen äärimmäisen tärkeät 403 upseeria ja 727 aliupseeria.

Tulo Vaasaan 25.2.1918

Pataljoonan hajottamispäivän 13.2.1918 aamuna pataljoonan komentaja kapteeni Ausfeldt luki pataljoonan hajottamiskäskyn ja piti jäähyväispuheen. Pataljoonan lippu vihittiin Libaun Pyhän kolminaisuuden (Trinitatis-) kirkossa. Jääkärit vannoivat sotilasvalan Suomen lailliselle hallitukselle.

Suomessa ennen jääkäreiden paluuta alkanut vapaussota sai yhä enemmän kansalaissodan piirteitä. Tämä aiheutti pelkoa siitä, että jääkäritkin jakautuisivat kahteen leiriin. Pelko osoittautui aiheettomaksi, sillä sadoista työläisjääkäreistä lähes kaikki asettuivat laillisen hallituksen eli valkoisen Suomen puolelle. Joitakin jääkäreitä jäi poliittisen kantansa johdosta Saksaan. Jääkäreiden pääjoukon palatessa Suomeen Saksaan jäi eri syistä noin 400 jääkäriä. Suurin osa heistä oli siviilityöpaikoissa ja osa sairaaloissa tai toipilaina. Pääosa palasi Suomeen vuosina 1918 tai 1919. Kymmenet ehtivät vielä vapaussodassa rintamalle. Jääkäreiden etujoukko, 85 miestä, saapui 18.2. majuri Harald Öhquistin johdolla aselastissa olleilla Mira- ja Poseidon-laivoilla Vaasaan.

Jääkäreiden pääjoukon matka Suomeen alkoi Libaun satamasta 14.2. Matkustajalaiva Arcturukseen saatiin ahdettua 854 jääkäriä. Se oli tupaten täynnä. Hiililastissa olleeseen rahtilaiva Castoriin sijoitettiin 96 jääkäriä. Yhteensä Jääkärien pääjoukossa oli 950 miestä. Jäänmurtaja Sampo auttoi aluksia loppumatkan Vaasaan. Pääjoukko saapui perille 25.2.1918 eli päivälleen kolme vuotta sen jälkeen, kun ensimmäiset pfadfinderit olivat saapuneet Lockstedtiin.

Helmikuun 26. päivänä jääkäripataljoona esiintyi uudelle ylipäällikölleen kenraali Carl Gustaf Mannerheimille Vaasan torilla viimeisessä yhteisessä paraatissaan. Kenraali Mannerheim piti jääkäreille puheen, jossa hän korosti jääkäreitä odottavaa suurta ja kunniakasta tehtävää.

Paraatin jälkeen jääkärit hajaantuivat uusiin tehtäviinsä hallituksen joukkoihin valkoisen Suomen alueelle.