Jääkäriliikkeen synty

Jääkäriliikkeen ja Kuninkaallisen Preussin Jääkäripataljoona 27:n synnyn taustana olivat toisaalta Suomessa 1800-luvun lopulla herännyt kansallisuusaate ja toisaalta venäläisten sortotoimenpiteet 1900-luvun taitteessa. Venäjän keisarikunta pyrki Suomen suuriruhtinaskunnan venäläistämiseen ja sen sisäisen autonomian hävittämiseen. Ensimmäisen vuosiin 1899–1905 ajoittuneen ja vuonna 1908 alkaneen toisen sortokauden jäljiltä maamme tulevaisuus näytti lohduttomalta. Suomessa syntyi voimakas venäläisvastainen mieliala.

Ensimmäinen maailmansota mahdollisti jääkäriliikkeen syntymisen. Sodan sytyttyä vuonna 1914 monet suomalaiset toivoivat Venäjän tappiota. Toiveita lisäsivät venäläisten sodan alkuvaiheessa kärsimät raskaat vastoinkäymiset. Helsingin ylioppilaspiireissä heräsi aktivistinen liike, joka oli toiminut jo ensimmäisen sortokauden aikana.

Marraskuussa 1914 julkistettiin laaja venäläistämisohjelma, joka olisi toteutuneena merkinnyt Suomen autonomian rippeidenkin hävittämistä. Uutisen herättämä kiihtymys ajoi toisistaan tietämättä toimineet pienet aktivistiryhmät yhteen. Helsingin Ostrobotnian kassahuoneessa pidettiin marraskuun 20. päivän iltana Suomen itsenäisyysliikkeen järjestäytymiskokous. Siinä katsottiin välttämättömäksi irrottaa Suomi Venäjästä. Kun tämä tavoite oli saavutettavissa vain voimakeinoin, päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin kansanarmeijan luomiseksi.

Itsenäisyysliikkeen johto koostui aluksi nuorista, enimmäkseen kuitenkin jo akateemisen loppututkinnon suorittaneista kansalaisista. He katsoivat tulevan kansanarmeijan tarvitsevan aseita ja koulutettuja johtajia. Yritykset hankkia koulutusta kotimaassa, Ruotsissa ja Tanskassa eivät johtaneet tuloksiin. Tällöin päätettiin kääntyä Venäjän vihollisen Saksan puoleen.

Pladfinder-kurssi Saksassa 25.2.–30.8.1915

Tammikuussa 1915 Saksan sotilasjohto ja ulkoministeriö hyväksyivät sotilaskoulutuksen antamisen 200 suomalaiselle. Ylioppilaspiireissä alkoi heti kiireinen vapaaehtoisten värväys. Aluksi kaikki pääsivät vaikeuksitta ulkomaanpassejaan käyttäen Ruotsin kautta Saksaan. Koulutus tapahtui Lockstedtin leirillä Holsteinissa Hampurin pohjoispuolella paikkakunnalla, joka on nykyisin nimeltään Hohenlockstedt. Ensimmäiset miehet saapuivat sinne 25.2.1915. Kokonaismäärä nousi lopulta 189 mieheksi. Vapaaehtoisten enemmistö, 145 miestä, oli suorittanut ylioppilastutkinnon. Heistä 34: llä oli myös akateeminen tutkinto. Enemmistön, noin 64%:n, äidinkieli oli ruotsi.

Suomalaisia ei käsitelty sotilaina, vaan Saksan valtakunnan vieraina olevina siviilihenkilöinä. He käyttivät aluksi saksalaista partiopoikien asua ja heitä kutsuttiin pfadfindereiksi. Myöhemmin vapaaehtoiset saivat saksalaisen jalkaväen asepuvun ja heitä kutsuttiin musketööreiksi. Heidän oikeudellinen asemansa pysyi kuitenkin muuttumattomana.

Koulutusajaksi oli määrätty aluksi neljä viikkoa, mutta aikaa jatkettiin kerta toisensa jälkeen. Koulutus oli tarkoituksenmukaista ja tehokasta. Se vastasi lähinnä myöhempää suomalaista reserviupseerikoulutusta.

Kurssin johtajana ja suomalaisten vapaaehtoisten komentajana toimi alusta lähtien tammikuuhun 1917 asti majuri Maximilian Bayer. Kouluttajina oli neljä saksalaista upseeria ja useita aliupseereita. Myös joukko suomalaisia ylennettiin esimiesasemaan

Majuri Maximilian Bayer oli syntynyt 11.5.1872 Karlsruhessa. Hän oli saanut ensimmäiset sotakokemuksensa esikuntaupseerina Afrikassa. Hän oli Saksan partiopoikaliiton perustajajäsen ja puheenjohtaja kuolemaansa saakka. Majuri Bayerilla oli laaja yleissivistys. Hän oli kirjailija, tunnettu kaunopuhuja, musiikin tuntija sekä nuorisokasvattaja. Hän antautui koko sydämestään suomalaisten vapaustaistelijoiden koulutukseen ja kasvatukseen. Majuri Bayer kaatui rykmentin komentajana Ranskan rintamalla lähellä Verdunia 25.10. 1917. Hänet on haudattu Mannheimiin. Haudalla on suomalaisten pystyttämä muistokivi.

Jääkärivärväys

Monien neuvottelu- ja suunnitteluvaiheiden jälkeen Saksan keisari Wilhelm II allekirjoitti elokuun lopussa 1915 käskyn, jolla pfadfinder- kurssi laajennettiin vahvennetuksi jääkäripataljoonaksi. Tavoitevahvuudeksi suunniteltiin 2000 miestä. Nyt alkoi lisämiehistön hankkiminen. Aluksi värvättiin sodan alussa Saksaan jääneitä suomalaisia. Heitä oli toistasataa miestä. Täydennysmiehistön pääosa oli kuitenkin saatava Suomesta. Värväystoiminnan johtoelimeksi muodostettiin komitea Aktionskommittén eli Toimeenpaneva komitea. Tämän tukielimenä oli Centralkommittén eli Keskuskomitea. Viimeksi mainittu koostui itsenäisyysliikkeelle myötämielisistä kääntyneistä vanhemman polven henkilöistä. Komiteoissa olivat edustettuna kaikki porvarilliset puolueet. Vaikka sosialidemokraattinen puolue jäi komitean ulkopuolelle, suhtautuivat monet puolueen johtajat myönteisesti itsenäisyysliikkeeseen ja tekivät sille merkittäviä palveluksia. Liikkeellä ei ollut sisä- tai yhteiskuntapoliittisia tavoitteita ja näin sen kannattajien ja vastustajien raja ei noudattanut poliittisia puoluerajoja.

Komiteoiden pyrkimys muodostaa koko maan kattava, keskitetysti johdettu värväysorganisaatio ei johtanut toivottuun tulokseen. Paikalliset värvääjät joutuivat toimimaan varsin itsenäisesti. Heidän toimintansa oli hyvin vaarallista sotatilaan julistetussa ja venäläisten tarkoin valvomassa maassa. Siitä huolimatta värvääjiä kertyi runsaasti. Suurin osa heistä oli siviilimiehiä. Heidän ammattijakautumansa oli kirjava, mutta yleensä he olivat asuinseudullaan tunnettuja ja arvostettuja henkilöitä. Värvääjinä toimi myös pääkaupungin ja maakuntien välillä liikkuvia opiskelijoita. Lockstedtista värväystoimintaa varten Suomeen lähetettyjen jääkäreiden panos toiminnan organisoinnissa oli hyvin merkittävä.

Etappitiet

Saksaan lähtevien oli poistuttava maasta salateitse. Rajan ylittämistä varten jouduttiin perustamaan etappeja, joiden henkilöstönä olivat paikalliset asukkaat tai jääkärit. Rajan ylittäminen oli vaarallista ja vaati monesti pitkää vaellusta jalan tai hiihtäen. Etappien lähtöpaikkoihin päästiin Etelä-Suomesta rautateitse.

Tärkein etappitie johti Kemistä Haaparantaan. Osa vaelsi Tornionjoelle tai meni Tornion etapin kautta Ruotsiin. Tämän etapin paljastuttua hiihdettiin Pohjanmaan rannikolta Merenkurkun yli Uumajaan. Avoveden aikana Merenkurkku ylitettiin veneellä.

Kevättalvella ja keväällä 1916 venäläiset santarmit vangitsivat viitisenkymmentä aktivistia. Vuoden lopulla viranomaisten ja aktivistien välillä tapahtui myös aseellisia yhteenottoja. Näistä oli tunnetuin joulukuussa 1916 tapahtunut Simon kahakka.

Vaikeutunutta värväystoimintaa yritettiin elvyttää lähettämällä Suomeen jääkäreitä ja ottamalla käyttöön syrjäseutujen kautta kulkevat etappitiet. Näistä erään keskus oli Hyrynsalmen Halla. Tämän erämaatalon isäntä, maanviljelijä Juho Heikkinen eli ”Hallan Ukko” oli jääkäreiden rohkeimpia auttajia.

Värväystoiminnan tuloksena oli toukokuun loppuun 1916 mennessä lähtenyt Saksaan 1510 tulevaa jääkäriä entisten jo koulutuksessa olleiden lisäksi. Jääkäripataljoonaan lähti eniten miehiä Pohjanmaalta, Uudeltamaalta ja Helsingistä sekä Karjalasta.

Suomalainen jääkärijoukko oli eräänlainen pienoiskokoinen kansanarmeija, sillä siinä olivat edustettuina kaikki ammattiryhmät ja ikävuodet 15–49. Keski-ikä oli vuonna 1916 alle 24 vuotta.

Vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa tapahtunut värväys ei mahdollistanut tarjokkaiden valintaa. Sadat vapaaehtoiset jouduttiin siirtämään Saksan siviilityöpaikkoihin. Karsinnan jälkeen pataljoonan kirjoihin merkityistä 1890 miehestä 1261 jääkäriä osallistui vapaussotaan. Enemmistö oli hyvää sotilasainesta. Päällystöainesta oli runsaasti.